Näkymättömien puolesta
”Lähdetkö mattokauppaan kuskiksi kun tuo ajaminen tuntuu nykyään vähän hankalalta?”
Ihmettelin äidin kysymystä, mutta vastasin ”tottakai”, tottakai.
Eteisessä kengännauhat tuottivat vaikeuksia.
Kun kengät oli saatu jalkaan, äiti tuijotti peilikuvaansa. Se näytti kuulemma vieraalta.
Automatkalla äiti kertoi eksyneensä kaupungilla. Aina touhukas ja tietäväinen äitini ei ollut osannut kävellä tuttua reittiä Stokkalta kotiin.
Kaupan kassalla katsoin hämmentyneenä kun äiti kirjoitti kuittiin aivan vieraan nimen.
Kuukausissa ja vuosissa äidin persoona hapertui.
Mureni, näkkileivän lailla.
Se äiti, jonka olin tuntenut koko siihen astisen elämäni, kirjaimellisesti hävisi.
Hymyilevä nainen, joka tanssi ja kokkasi, leipoi ja siivosi, teki töitä yhteisessä yrityksessä isän kanssa, kävi joka aamu lenkillä, käytti aina punaista huulipunaa ja rakasti Välimerta.
Tuo nainen katosi näkyvistä kuin pieni purjevene sumuiseen horisonttiin.
Äitini oli juuri täyttänyt 50, kun sairaus alkoi näyttää ensimmäisiä merkkejään.
Kymmenen vuotta myöhemmin, 60-vuotiaana, hän siirtyi taivaan kotiin.
Enää ei näkynyt mitään.
Ei edes dementiasairauden kuihduttamaa hiljaista hahmoa.
Tänne jäi silti paljon.
Äidiltä jäi taakseen suunnitelmiksi ehtinyt unelma ikiomasta omannäköisestä yrityksestä, pienestä ravintolasta jossain pohjoisessa.
Jäi haaveet pöydästä johon kantaisi kanelilta tuoksuvan lihapadan ja mintulla maustetun tsatsikin.
Jäi onni onnistumisista.
Ja kaikki se pelko ja epävarmuus, joka joskus esti toimimasta.
Jäi näkymättömyyden kokemus.
Ja punainen huulipuna kylpyhuoneen kaappiin.
Jäi LP-levyt raidat tunteita tulvillaan.
Ja runot, ja ihmisten kaipaus.
Jäi kaikki se mikä ehti olla ja kaikki se mikä ei ehtinyt.
Näkyvä.
Ja näkymätön.
Elämässä liike on tärkeää
Ja senkin suunta eteenpäin
Ethän jää paikoillesi
Etsi ja huomaa mahdollisuutesi
Käytä lahjojasi
Ja nauti, elämästä
Tämän runon äiti kirjoitti joskus syntymäpäiväkorttiini, ja se on piirtynyt mieleeni mantran lailla.
Se sai minut myös hyppäämään palkkatyöläisestä yrittäjäksi.
Äidin tavoin olin itsekin kärsinyt näkymättömyyden kokemuksesta – liekö niitä ylisukupolvisia taakkoja, joita jopa tietämättämme kannamme.
Kesken kaiken katkennut äidin oma polku herätti ymmärtämään, että elämän on tarkoitus olla enemmän kuin tyytymistä. Tajusin, että haluan nauttia elämästä, käyttää lahjojani muiden hyväksi ja tulla näkyväksi kaiken sen kanssa, mitä voin antaa muille.
Yrittäjänä – täyden palvelun brändien ja kotisivujen tekijänä – löysin tavan tehdä sitä mitä rakastan ja käyttää täyden potentiaalini.
Kesti kuitenkin kahdeksan vuotta huomata itsekseni yhteys intohimoni – muiden näkyväksi tuomisen – ja omien elämäntapahtumieni välillä.
Jos olisin peilannut asiaa toisen ihmisen kanssa, kuten itse teen asiakkaani kanssa, olisin hoksannut sen jo aiemmin.
Tänään, helmikuun auringon loistaessa yhtä kauniina kuin 14 vuotta sitten äitini hautajaisissa, näen oman yrittäjyyteni syvimmän merkityksen.
Ja kun nyt saan kirkastaa kotisivuasiakkaani ytimen ja maalata sitä näkyväksi netissä, teen sen kaikkien näkymättömien puolesta.
Ensin tietysti asiakkaani puolesta. Yrittäjän, joka ei aiemmin ole näkynyt aidoimmillaan, ja joka ansaitsee loistaa kaikessa omassa intohimossaan, potentiaalissaan ja tarinassaan.
Ja sisälläni olevan punatakkisen pikkutytön puolesta, joka ei ole osannut loistaa, mutta opettelee koko ajan.
Ja äitini puolesta, joka ei uskaltanut loistaa, ja kun viimein uskalsi, ei enää ehtinyt.
Ja kaikkien niiden puolesta, jotka syystä tai toisesta tuntevat olevansa kuin verhon takana, tai vain osin olemassa muiden silmissä.
Ja kun kuulen asiakkaani itkeneen ihmetyksestä ja ilosta nähdessään yhteistyömme lopputuloksen – oman brändinsä ytimen loistamassa laadukkailla nettisivuilla – halaan sydämessäni sekä pikkutyttöä että äitiäni.
Lohtu on valtava.
